Viitasaaren mopoileva nuoriso on keksinyt uudestaan vanhan huvin – minun ja perheeni kiusaamisen. Omaisuudelleni on tehty ilkivaltaa reilun viikon kuluessa jo ainakin kolme kertaa. Kirjoitan tätä Tervossa, joten en tiedä, vaikka olisi jo useamminkin. 

Jos jätetään viimevuotiset ja sitä vanhemmat tapaukset (joita niitäkin on paljon) tarkastelun ulkopuolelle, ensimmäinen tämän vuoden tihutyö tapahtui 4.6. - 10.6. välisenä aikana eli mahdollisesti viikonloppuna 5.-6. kesäkuuta. 

Tihutyöntekijät murtautuivat Kokkilan rannassa olevaan Heikki-laivaan, jossa he sotkivat ja vaurioittivat paikkoja sekä varastivat käyttämättömän “rudder indicator” -mittarin. Laite oli alumiinikoteloinen ja “ammattimallia” - ei siis mikään halpa venevaruste. Murtautujat repivät auki hytissä olleen avaamattoman Ikean -laatikon, jossa oli eräänlainen hyllyjärjestelmä. Siihen kuuluvan kehystetyn peilin he halkaisivat. Murron yhteydessä oli lyöty lankunpätkällä rikki yksi ikkuna. Murtautujat olivat tulleet sisään kattoluukusta, jonka he olivat saaneet jollakin tavalla väännetyksi auki. 

Ilmeisesti samat henkilöt olivat murtautuneet myös lähellä olevaan taloon, joka on nykyisin varastokäytössä. Talon alakerran ovi oli revitty väkisin auki, niin että karmi oli murtunut. Talon ikkunoita oli irrotettu ja heitelty pusikkoon.

Tihutyöntekijät olivat yrittäneet murtautua myös erääseen pienempään varastokoppiin. Ovessa on iskujälkiä, ja oven salpa oli vääntynyt. Erään kojun ovena ollut pressu oli revitty irti, ja erään toisen kojun seinästä oli revitty isoja levyn kappaleita – lähes puolet seinästä. Molemmissa kojuissa säilytetään vanhoja autoja.

Alueella säilytettävää Opel -pakettiautoa oli hajotettu, ja auton ikkunan kappaleita oli levitelty pitkin rantaa. Auton päälle oli kaadettu jäteöljyä. Näytti siltä, että alueella oli ollut paljon tihutyöntekijöitä, koska jälkiä “riehumisesta” tuntui aina vain löytyvän lisää, kun luulimme jo nähneemme kaiken.

Huomasimme vahingot 10.6.2010, kun tulimme Viitasaarelle. Korjasin särkyneen ovenkarmin ja rikotut kojut. Peittelin Opelia pressuilla ja mietin, mistä saisin siihen uudet ikkunat särjettyjen tilalle.

Seuraavan kerran huligaanit iskivät 11. kesäkuuta, kun olimme Kuopiossa. Saimme tiedon, että rannassa riehuu suuri joukko mopopoikia, ja meteli ja meno on aivan hirveä. Eräs naapuri oli soittanut veljelleni, joka soitti minulle. Soittelimme puheluja Viitasaarella asuville tutuillemme, ja saimme järjestettyä niin, että eräät ihmiset kävivät katsomassa, mitä on tekeillä. Tällä kerralla riehujat joutuivat lopettamaan tuhotyöt kesken, mutta he ehtivät kuitenkin hajottaa paikkoja vanhoilla proomuilla ja heitellä erilaisia isoja esineitä, mm. minun hitsaamalla tekemiäni laitteita, järveen. Myös erästä autotallikojua, jonka olin juuri ehtinyt korjata edellisen tuhotyön jäljiltä, oli taas hajotettu. Eräästä toisesta kojusta oli revitty irti pressuja.

En pysty joka päivä ajamaan Tervosta Viitasaarelle, mutta käyn siellä kun pystyn. Jatkoin tuhojen korjailua ja Opelin peittelyä pressuilla. Kun kävin Viitasaarella tiistaina 15. kesäkuuta, tarkoitukseni oli tällöin keskittyä Opelin “pelastamiseen”. Erään kojun korjaaminen vei kuitenkin niin paljon aikaa, että Opel oli pakko jättää seuraavaan kertaan. Kiinnitin pressut tiukemmalle särjettyjen ikkunoiden päälle ja toivoin, että tihutyöntekijät eivät enää iskisi.

Toive osoittautui Turhaksi. Saimme lauantaina 19. kesäkuuta tiedon, että rannassa on taas riehuttu. Eräs paikallinen asukas oli soittanut veljelleni, joka soitti minulle. En arvannut puhelun perusteella, että tuhot ovat niin pahoja kuin miksi ne osoittautuivat.

Rannassa olevasta talosta oli taas revitty yksi ikkuna irti ja heitetty pusikkoon. Laiturille ja ”Ylliin” (entisen Ylä-Keitleen runko) oli kaadettu jäteöljyä. Eräästä kojusta oli taas revitty irti pressuja. Pahinta oli kuitenkin se, mitä oli tehnyt Opelille. Auto oli tuhottu lähes täysin. Se oli kaadettu kyljelleen ja sitä oli hajotettu. Helpointa olisi luetella, mitä siitä vielä ei ollut särjetty. Näkymä auton lähellä oli kuin Londonderryn mellakoiden jälkeen vuonna 1970.

Opel on melko raskas auto, joten sen kaatamiseen tarvitaan paljon ihmisiä – ellei sitä työnnetä nurin jollakin maastoautolla. Sellaisen jälkiä alueella ei kutenkaan näkynyt. Paikalla on siis ollut ilmeisesti paljon tihutyöntekijöitä.

  Minulla ei ole kotipihaa Viitasaarella, koska en sattuneesta syystä asu siellä. Ainoa kotipihani – tai sen korvike – on omistuksessammei oleva ranta, jossa kesäisin paljon oleskelen ja säilytän laivojani ja omaisuuttani. Kun tälle yksityiselle alueelle - ”kotipihaani” - tulee suuri joukko viitasaarelaisia nuoria, joiden päämääränä on tuhota omaisuuttani ja aiheuttaa minulle kärsimystä, mitä tästä pitäisi ajatella? Koen tällaisen erittäin ikävänä ja röyhkeänä yksityisyyteni loukkaamisena – vai miltä kenestä tahansa tuntuisi, jos huligaanijoukko tulisi yksityiseen pihaan tai puutarhaan tekemään tuhoja. Kun tämä mopoilevien nuorten joukko yhä uudestaan tuhoaa omaisuuttani ja sotkee paikkoja, vaikka näkee minun yrittävän korjata tuhoja ja suojella omaisuuttani sen minkä pystyn, mitä tästä pitäisi ajatella? Tämä kaikki tapahtuu viidensadan metrin päässä Viitasaaren ”kaupungintalolta”. Tällainen kulttuuripitäjäkö on nykyinen Viitasaari? 

Eniten minua harmittaa Opelin tuhoaminen. Autolla oli tiettyä tunnearvoa, ja olin suunnitellut tekeväni siihen ison kunnostusremontin. Kuvasin viime syksynä videokameralla yrityksiäni käynnistää auto. Tarkoitus oli kuvata lisää ja tehdä ohjelma, jossa auton kunnostaminen näytetään vaihe vaiheelta alkutilanteesta lähtien. Video-ohjelma sai valitettavasti erilaisen lopun kuin olin suunnitellut.

Tuhottu Opel on ollut uutena vaasalaisen radioliikkeen kuljetusauto, kunnes se 1970-luulla parin omistajanvaihdoksen jälkeen kulkeutui ystävälleni Veikko Meriojalle, jolta minä ostin sen keväällä 1984. Tein autoon vuosina 1984-1986 erittäin suuren remontin. Teetin koneeseen peruskorjauksen eräässä helsinkiläisessä liikkeessä sekä vaihdoin nokkapellin ja uudet etulokasuojat sekä ostin uuden tuulilasin. Maalasin lopuksi auton kokonaan.

Tuulilasi oli tuhotyöhön asti erittäin hyvässä kunnossa, koska autolla ei ollut ajettu lasin vaihtamisen jälkeen vain noin 10000 kilometriä. Saman verran oli ajettu koneella peruskorjauksen jälkeen. Konekin oli siis vielä hyvässä kunnossa. Ainoa pieni vika, jonka takia auto viimeksi kokeiltaessa ei lähtenyt käyntiin, oli tukkeutunut bensaletku. Aioin avata sen paineilman avulla. Auton etulokasuojien helmoissa oli ruostevauriot, mutta ne olisi ollut helppo korjata hitsaamalla. Lokasuojat saa irti muutaman pultin avaamalla.

Opelin kori oli lokasuojia lukuun ottamatta hyvässä kunnossa, mikä näkyy vielä nytkin, kun auto on kaadettu. Kynnyskoteloissa ei ole ainoatakaan reikää, ja pohja on täysin ehjä. Opel oli päältä päin auringon polttama, mutta perusrakenteeltaan se oli vielä täysin ”terve”. Myös tekniikka oli kunnossa, ja auto olisi tarvinnut vain yleisen perushuollon, pientä lokasuojien hitsailua ja maalauksen. Opel oli ajettu sille paikalle, jossa tihutyöntekijät siihen iskivät.

Vaikka Opel oli 41 vuotta vanha – tai oikeastaan juuri siksi - sen joutuminen viitasaarelaisten nuorten tuhotyön kohteeksi tuntuu todella pahalta. Olen sen verran tunneihminen, että kiinnyn tällaisiin vanhoihin esineisiin, varsinkin jos niissä on jotain omaa – eli tässä tapauksessa pitkä korjaus- ja käyttöhistoria. Opelilla tehtiin monta tunnelmallista reissua.

Koska tuhotyöntekijät ovat jo kolme kertaa lyhyen ajan kuluessa iskeneet omaisuuteni kimppuun, odotan koko ajan kauhulla, mitä tapahtuu seuraavaksi. Yöunet alkavat jo mennä tämän takia. Ei viitsi paljon suunnitella, mitä remontteja tai korjauksia tekisin seuraavan kerran Viitasaarelle tullessani, koska ei ole varmaa, onko koko korjattavaa kohdetta enää olemassa.

Asiassa on kaikkein masentavinta se, että olen täysin voimaton näitä tuhotöitä tekeviä viitasaarelaisia nuoria vastaan. He eivät tule rantaan silloin kun he näkevät minun olevan siellä. He kääntyvät pois. Olen monesti nähnyt, kun joukko poikia ajaa mopoillaan kohti rantaa, mutta huomattuaan autoni, he kurvaavat takaisin. Sen jälkeen kun olen lähtenyt, he tulevat tuhoretkelleen. Nämä nuoret luultavasti tietävät, että en asu Viitasaarella, koska he uskaltavat niin röyhkeästi tehdä tuhojaan rannassa sen jälkeen kun olen lähtenyt. Jos asuisin lähistöllä, voisin piipahtaa alueella milloin tahansa. Tällöin tuhoajat eivät ehkä uskaltaisi aivan niin avoimesti riehua. Koen tuhoamisen tästä syystä hyvin henkilökohtaisena. Viitasaarelaiset mopopojat kyllä tietävät, kenelle pahaa tekevät.

Aion tehdä huomenna maanantaina rikosilmoituksen murroista ja ilkivallasta. Toivoisin, että tuhoaminen saataisiin jollakin tavalla loppumaan.