Viitasaaren mopoileva nuoriso on keksinyt uudestaan vanhan huvin – minun ja perheeni kiusaamisen. Omaisuudelleni on tehty ilkivaltaa reilun viikon kuluessa jo ainakin kolme kertaa. Kirjoitan tätä Tervossa, joten en tiedä, vaikka olisi jo useamminkin. 

Jos jätetään viimevuotiset ja sitä vanhemmat tapaukset (joita niitäkin on paljon) tarkastelun ulkopuolelle, ensimmäinen tämän vuoden tihutyö tapahtui 4.6. - 10.6. välisenä aikana eli mahdollisesti viikonloppuna 5.-6. kesäkuuta. 

Tihutyöntekijät murtautuivat Kokkilan rannassa olevaan Heikki-laivaan, jossa he sotkivat ja vaurioittivat paikkoja sekä varastivat käyttämättömän “rudder indicator” -mittarin. Laite oli alumiinikoteloinen ja “ammattimallia” - ei siis mikään halpa venevaruste. Murtautujat repivät auki hytissä olleen avaamattoman Ikean -laatikon, jossa oli eräänlainen hyllyjärjestelmä. Siihen kuuluvan kehystetyn peilin he halkaisivat. Murron yhteydessä oli lyöty lankunpätkällä rikki yksi ikkuna. Murtautujat olivat tulleet sisään kattoluukusta, jonka he olivat saaneet jollakin tavalla väännetyksi auki. 

Ilmeisesti samat henkilöt olivat murtautuneet myös lähellä olevaan taloon, joka on nykyisin varastokäytössä. Talon alakerran ovi oli revitty väkisin auki, niin että karmi oli murtunut. Talon ikkunoita oli irrotettu ja heitelty pusikkoon.

Tihutyöntekijät olivat yrittäneet murtautua myös erääseen pienempään varastokoppiin. Ovessa on iskujälkiä, ja oven salpa oli vääntynyt. Erään kojun ovena ollut pressu oli revitty irti, ja erään toisen kojun seinästä oli revitty isoja levyn kappaleita – lähes puolet seinästä. Molemmissa kojuissa säilytetään vanhoja autoja.

Alueella säilytettävää Opel -pakettiautoa oli hajotettu, ja auton ikkunan kappaleita oli levitelty pitkin rantaa. Auton päälle oli kaadettu jäteöljyä. Näytti siltä, että alueella oli ollut paljon tihutyöntekijöitä, koska jälkiä “riehumisesta” tuntui aina vain löytyvän lisää, kun luulimme jo nähneemme kaiken.

Huomasimme vahingot 10.6.2010, kun tulimme Viitasaarelle. Korjasin särkyneen ovenkarmin ja rikotut kojut. Peittelin Opelia pressuilla ja mietin, mistä saisin siihen uudet ikkunat särjettyjen tilalle.

Seuraavan kerran huligaanit iskivät 11. kesäkuuta, kun olimme Kuopiossa. Saimme tiedon, että rannassa riehuu suuri joukko mopopoikia, ja meteli ja meno on aivan hirveä. Eräs naapuri oli soittanut veljelleni, joka soitti minulle. Soittelimme puheluja Viitasaarella asuville tutuillemme, ja saimme järjestettyä niin, että eräät ihmiset kävivät katsomassa, mitä on tekeillä. Tällä kerralla riehujat joutuivat lopettamaan tuhotyöt kesken, mutta he ehtivät kuitenkin hajottaa paikkoja vanhoilla proomuilla ja heitellä erilaisia isoja esineitä, mm. minun hitsaamalla tekemiäni laitteita, järveen. Myös erästä autotallikojua, jonka olin juuri ehtinyt korjata edellisen tuhotyön jäljiltä, oli taas hajotettu. Eräästä toisesta kojusta oli revitty irti pressuja.

En pysty joka päivä ajamaan Tervosta Viitasaarelle, mutta käyn siellä kun pystyn. Jatkoin tuhojen korjailua ja Opelin peittelyä pressuilla. Kun kävin Viitasaarella tiistaina 15. kesäkuuta, tarkoitukseni oli tällöin keskittyä Opelin “pelastamiseen”. Erään kojun korjaaminen vei kuitenkin niin paljon aikaa, että Opel oli pakko jättää seuraavaan kertaan. Kiinnitin pressut tiukemmalle särjettyjen ikkunoiden päälle ja toivoin, että tihutyöntekijät eivät enää iskisi.

Toive osoittautui Turhaksi. Saimme lauantaina 19. kesäkuuta tiedon, että rannassa on taas riehuttu. Eräs paikallinen asukas oli soittanut veljelleni, joka soitti minulle. En arvannut puhelun perusteella, että tuhot ovat niin pahoja kuin miksi ne osoittautuivat.

Rannassa olevasta talosta oli taas revitty yksi ikkuna irti ja heitetty pusikkoon. Laiturille ja ”Ylliin” (entisen Ylä-Keitleen runko) oli kaadettu jäteöljyä. Eräästä kojusta oli taas revitty irti pressuja. Pahinta oli kuitenkin se, mitä oli tehnyt Opelille. Auto oli tuhottu lähes täysin. Se oli kaadettu kyljelleen ja sitä oli hajotettu. Helpointa olisi luetella, mitä siitä vielä ei ollut särjetty. Näkymä auton lähellä oli kuin Londonderryn mellakoiden jälkeen vuonna 1970.

Opel on melko raskas auto, joten sen kaatamiseen tarvitaan paljon ihmisiä – ellei sitä työnnetä nurin jollakin maastoautolla. Sellaisen jälkiä alueella ei kutenkaan näkynyt. Paikalla on siis ollut ilmeisesti paljon tihutyöntekijöitä.

  Minulla ei ole kotipihaa Viitasaarella, koska en sattuneesta syystä asu siellä. Ainoa kotipihani – tai sen korvike – on omistuksessammei oleva ranta, jossa kesäisin paljon oleskelen ja säilytän laivojani ja omaisuuttani. Kun tälle yksityiselle alueelle - ”kotipihaani” - tulee suuri joukko viitasaarelaisia nuoria, joiden päämääränä on tuhota omaisuuttani ja aiheuttaa minulle kärsimystä, mitä tästä pitäisi ajatella? Koen tällaisen erittäin ikävänä ja röyhkeänä yksityisyyteni loukkaamisena – vai miltä kenestä tahansa tuntuisi, jos huligaanijoukko tulisi yksityiseen pihaan tai puutarhaan tekemään tuhoja. Kun tämä mopoilevien nuorten joukko yhä uudestaan tuhoaa omaisuuttani ja sotkee paikkoja, vaikka näkee minun yrittävän korjata tuhoja ja suojella omaisuuttani sen minkä pystyn, mitä tästä pitäisi ajatella? Tämä kaikki tapahtuu viidensadan metrin päässä Viitasaaren ”kaupungintalolta”. Tällainen kulttuuripitäjäkö on nykyinen Viitasaari? 

Eniten minua harmittaa Opelin tuhoaminen. Autolla oli tiettyä tunnearvoa, ja olin suunnitellut tekeväni siihen ison kunnostusremontin. Kuvasin viime syksynä videokameralla yrityksiäni käynnistää auto. Tarkoitus oli kuvata lisää ja tehdä ohjelma, jossa auton kunnostaminen näytetään vaihe vaiheelta alkutilanteesta lähtien. Video-ohjelma sai valitettavasti erilaisen lopun kuin olin suunnitellut.

 

Tuhottu Opel on ollut uutena vaasalaisen radioliikkeen kuljetusauto, kunnes se 1970-luulla parin omistajanvaihdoksen jälkeen kulkeutui ystävälleni Veikko Meriojalle, jolta minä ostin sen keväällä 1984. Tein autoon vuosina 1984-1986 erittäin suuren remontin. Teetin koneeseen peruskorjauksen eräässä helsinkiläisessä liikkeessä sekä vaihdoin nokkapellin ja uudet etulokasuojat sekä ostin uuden tuulilasin. Maalasin lopuksi auton kokonaan.

Tuulilasi oli tuhotyöhön asti erittäin hyvässä kunnossa, koska autolla ei ollut ajettu lasin vaihtamisen jälkeen vain noin 10000 kilometriä. Saman verran oli ajettu koneella peruskorjauksen jälkeen. Konekin oli siis vielä hyvässä kunnossa. Ainoa pieni vika, jonka takia auto viimeksi kokeiltaessa ei lähtenyt käyntiin, oli tukkeutunut bensaletku. Aioin avata sen paineilman avulla. Auton etulokasuojien helmoissa oli ruostevauriot, mutta ne olisi ollut helppo korjata hitsaamalla. Lokasuojat saa irti muutaman pultin avaamalla.

Opelin kori oli lokasuojia lukuun ottamatta hyvässä kunnossa, mikä näkyy vielä nytkin, kun auto on kaadettu. Kynnyskoteloissa ei ole ainoatakaan reikää, ja pohja on täysin ehjä. Opel oli päältä päin auringon polttama, mutta perusrakenteeltaan se oli vielä täysin ”terve”. Myös tekniikka oli kunnossa, ja auto olisi tarvinnut vain yleisen perushuollon, pientä lokasuojien hitsailua ja maalauksen. Opel oli ajettu sille paikalle, jossa tihutyöntekijät siihen iskivät.

Vaikka Opel oli 41 vuotta vanha – tai oikeastaan juuri siksi - sen joutuminen viitasaarelaisten nuorten tuhotyön kohteeksi tuntuu todella pahalta. Olen sen verran tunneihminen, että kiinnyn tällaisiin vanhoihin esineisiin, varsinkin jos niissä on jotain omaa – eli tässä tapauksessa pitkä korjaus- ja käyttöhistoria. Opelilla tehtiin monta tunnelmallista reissua.

Koska tuhotyöntekijät ovat jo kolme kertaa lyhyen ajan kuluessa iskeneet omaisuuteni kimppuun, odotan koko ajan kauhulla, mitä tapahtuu seuraavaksi. Yöunet alkavat jo mennä tämän takia. Ei viitsi paljon suunnitella, mitä remontteja tai korjauksia tekisin seuraavan kerran Viitasaarelle tullessani, koska ei ole varmaa, onko koko korjattavaa kohdetta enää olemassa.

Asiassa on kaikkein masentavinta se, että olen täysin voimaton näitä tuhotöitä tekeviä viitasaarelaisia nuoria vastaan. He eivät tule rantaan silloin kun he näkevät minun olevan siellä. He kääntyvät pois. Olen monesti nähnyt, kun joukko poikia ajaa mopoillaan kohti rantaa, mutta huomattuaan autoni, he kurvaavat takaisin. Sen jälkeen kun olen lähtenyt, he tulevat tuhoretkelleen. Nämä nuoret luultavasti tietävät, että en asu Viitasaarella, koska he uskaltavat niin röyhkeästi tehdä tuhojaan rannassa sen jälkeen kun olen lähtenyt. Jos asuisin lähistöllä, voisin piipahtaa alueella milloin tahansa. Tällöin tuhoajat eivät ehkä uskaltaisi aivan niin avoimesti riehua. Koen tuhoamisen tästä syystä hyvin henkilökohtaisena. Viitasaarelaiset mopopojat kyllä tietävät, kenelle pahaa tekevät.

Aion tehdä huomenna maanantaina rikosilmoituksen murroista ja ilkivallasta. Toivoisin, että tuhoaminen saataisiin jollakin tavalla loppumaan.



 

Nettifoorumeille kirjoitteleminen on välillä mukavaa ja välillä vähemmän mukavaa. Tällä hetkellä jälkimmäinen tunne on päällimmäisenä. On tullut sen verran kovaa palautetta.

Monet kirjoittajat eivät halua tai pysty erottamaan kirjoittajan persoonaa ja hänen esittämäänsä mielipidettä toisistaan. Jos mielipide ei ole mieleen, kirjoittaja haukutaan asennevammaiseksi tai mielenterveystapaukseksi tai muuten vastenmieliseksi tyypiksi.

Kun tuollaisia kommentteja lukee tarpeeksi, totta kai se harmittaa ja masentaa. Siksi positiivinen palaute - silloin harvoin kun sitä saa - tuntuu erityisen mukavalta. Vaarana on kuitenkin se, että positiivisen palautteen toivossa ja negatiivisen pelossa alkaa sensuroida mielipiteitään ja muuttuu "mukavaksi" tyypiksi, joka on kaikkien kanssa samaa mieltä.

Inhottavinta sanallisen viharyöpyn saaminen päälleensä on silloin, jos on kirjoittanut jostakin asiasta hyvässä uskossa kuvitellen, ettei se voi ärsyttää ketään. On joskus vaikea arvata mikä ärsyttää ja mikä ei ärsytä. Joskus tulee esimerkiksi itseironian hengessä puoliksi leikillään kirjoittaneeksi jostakin kommelluksestaan, ja se menee lukijoilta täysin "ohi". He tarttuvat johonkin epäoleelliseen asiaan - jota ei ole kirjoittaessa tullut edes ajatelleeksi - ja antavat täyslaidallisen haukkuja siitä.

Negatiivisen palautteen saaminen tuntuu pahalta myös silloin, jos on kirjoittanut jostakin itselleen tärkeästä asiasta tai paljastanut joitakin henkilökohtaisia asioita itsestään, ja näitä asioita kommentoidaan väheksyvään tai halveksuvaan tai vihamieliseen sävyyn. 

No joo. Eiköhän ole aika lopettaa tämä "purkaus". 

Hyvää syksyä kaikille - myös foorumikriitikoille.

Paitsi tämä.

Jos jostakin teosta aiheutuu haittaa jollekin muulle kun tekijälle itselleen, pitää pystyä osoittamaan, kuka tämä "muu" on. Jos ei sitä pystytä osoittamaan, ei myöskään mitään haittaa voi olla.

Tämän asian ymmärtämiseen tavallinen arkijärki yleensä riittää.

Kun olen kritisoinut jotakin sääntöä, joka määrittelee kahdesta lähes samanlaisesta asiasta toisen rikokseksi ja toisen lailliseksi teoksi, minulle on yleensä vastattu, että  "johonkin se raja on vedettävä". Kukaan ei ole toistaiseksi selittänyt, miksi lainsäädännössä ei voi olla laskukaavaa, joka mahdollistaisi määräysten liukuvan soveltamisen. Esimerkiksi rattijuopumustapauksessa kaavaan syötettäisiin epäillyn verestä mitattu promillemäärä, ja mitä korkeampi se olisi, sitä kovempi olisi rangaistus. Nykyinen käytäntö, jossa henkilö on tiettyyn pisteeseen asti syytön, sitten hän muuttu yhdellä hetkellä rattijuopoksi ja toisella hetkellä törkeäksi rattijuopoksi, toteuttaa huonosti teko-seuraus periaatteen. Eihän alkoholikaan heikennä ajotaitoa hyppäyksittäin vaan sitä mukaa kun alholin määrä veressä lisääntyy. Kaavassa voisi olla muitakin asiaan vaikuttavia tekijöitä, jos näillä katsottaisiin olevan oleellinen merkitys teon ja seurauksen vastaavuuden kannalta.

Vaikka olen kirjoitellut vuosien varrella paljon tasa-arvosta ja siihen yhteensopivista järjestelmistä ja aatteista, yhteiskuntaa koskevan kirjoitteluni alkupiste joskus kauan sitten oli oikeudenmukaisuus. Sen oli tarkoitus olla erään poliittisen kirjoitelmani - tai kirjani - johtava ajatus. Kirjoittamisen edetessä alkoi kuitenkin käydä selväksi, että oikeudenmukaisuus ei olekaan kaiken takana oleva periaate, vaan se on johdannainen vielä kattavammasta periaatteesta eli tasa-arvosta.

En ole viime aikoina enää kovin paljon kirjoittanut oikeudenmukaisuudesta, mutta en ole kuitenkaan unohtanut sitä.

Oikeudenmukaisuuteen kuuluu se, että mikäli yhteiskunta kontrolloi jotain asiaa, asian tekemisestä saa jokainen samanlaiset seuraukset. Jos seuraus on rangaistus, jokainen saa samanlaisen rangaistuksen. Jos seuraus on palkkio, jokainen saa samanlaisen palkkion.

Uskon, että suurin osa ihmisistä on samaa mieltä ja kokee epäoikeudenmukaiseksi sen, jos yhteiskunta ei toimikaan noin vaan jakelee samoista teoista joillekin ankaria rangaistuksia, joillekin lieviä rangaistuksia ja joillekin palkkioita.

Oikeudenmukaisuuden logiikka vaatii, että jos kahden henkilön teko on samanlainen, seurauksetkin ovat samanlaiset. Jos teossa on pieni ero, seurauksissakin on pieni ero. Jos teoissa on suuri ero, seurauksissakin tulee olla suuri ero. Oikeudenmukaisuuden logiikka vaatii lisäksi, että teko pitää määritellä todellisena toteutuneena tekona, eli sellaisena kuin se tapahtuu, eikä juridisena tekona.

Nimenomaan juridisen teon määrittelyn kautta toteutuu epäoikeudenmukaisuus. Jos pahoinpitelystä on määrätty tietty rangaistus, ja kaikki pahoinpitelyyn syyllistyvät saavat rangaistuksen, tämä vastaa ihmisten oikeustajua. Jos sen sijaan on juridisesti määritelty, että pahoipitely (se, että hakataan toinen ihminen vastoin hänen tahtoaan) ei olekaan jossakin tietyssä tilanteessa tai tiettyjen ihmisten tekemänä pahoinpitely, tällöin ihmiset ovat juridisessa mielessä lain edessä tasa-arvoisia. Juridinen tasa-arvo toteutuu, vaikka toinen pahoinpitelijä joutuu vankilaan, ja toinen ei saa lainkaan rangaistusta. Tämä ratkaisu on kuitenkin oikeudenmukaisuusmielessä väärä, koska oikeudenmukaisuuden pitää perustua todellisiin tekoihin eikä juridisesti määritteltyihin tekoihin.

Jos esimerkkejä haetaan, niin ihmisten tappaminen kaasukammiossa 1940-luvulla oli tapahtumahetkellä juridisesti moitteettomaksi julistettu teko, vaikka se teon tasolla oli kaikkea muuta kuin moitteeton. Oli pelkkää sattumaa, että teko myöhemmin kansainvälisessä oikeudessa julistetiin rikokseksi. On paljon pahoja asioita, joita ei ole julistettu. Neuvostoliiton poliittiset surmat 1930-luvulla esimerkiksi eivät ole vieläkään rikoksia, vaikka niitä ainakin lännessä yleisesti sellaisina pidetäänkin.

Jos joku henkilö ajaa 24-metriseksi typistetyllä laivalla ja toinen 24,30 metriä pitkällä typistämättömällä laivalla, nämä ihmiset tekevät tekomielessä käytännössä saman teon. 30 sentin ero aluksen pituudessa ei merkitse mitään siltä kannalta, mitkä ovat teon seuraukset muille kuin tekijälle itselleen tai edes hänelle.

Kuitenkin juridisessa mielessä näiden ihmisten teot eroavat valtavasti toisistaan. Toisen toiminta on laillista ja hyväksyttävää, mutta toisen toiminta voi olla määritelty kauheaksi rikokseksi, ellei häneltä löydy tiettyjä papereita - joita ei myönnetä, jos hän ei täytä tiettyjä fyysisiä ehtoja.

Oikeudenmukaisuusmielessä - todellisen teon tasolla - toisen henkilön määritteleminen rikolliseksi ja toisen kunnolliseksi kansalaiseksi käytännössä täysin samasta teosta on väärin. Se on epäoikeudenmukaista.

Sana "vapaus" ei kuulu suomalaisten poliitikkojen sanavarastoon - ehkä siksi, että sitä ei mainita perustuslaissa, ja mahdollisesti myös siksi, että sanasta tulee mieleen poliittisesti värittynyt nimi "vapaussota". Suomalaisille poliitikoille riittää monikäyttöinen sana "turvallisuus". Sillä voidaan perustella lähes mitä tahansa.

Turvallisuus on kuin jonkinlainen hypnoottinen taikasana, joka  lamaannuttaa ihmiset täysin vastustuskyvyttömäksi. Lamaantumisen taustalla saattaa olla perinnöllinen psykologinen ominaisuus, joka on kehittynyt esihistoriallisena aikana. Sanan "turvallisuus" lausuminen vastaa entisten aikojen varoitushuutoa, jonka joku on huutanut ihmislaumassa petojen tai muun vaaran uhatessa. Varoitushuuto on laukaissut automaattisen tottelemis- ja yhdentymismekanismin, jonka voimassa ollessa lauma on toiminut kiinteänä kokonaisuutena vaaran - esimerkiksi hyökkäävän leijonan - torjumiseksi. Keskinäiset ristiriidat ja oman edun tavoittelu on jätetty hetkeksi syrjään ja toimittu kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Kun vaara on mennyt ohi, lauman jäsenet ovat jälleen palanneet normaalitilaan ja alkaneet kiinnittää huomiota omiin henkilökohtaisiin etuihinsa.

Nykyajan poliitikot ja virkamiehet käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihmisten turvallisuuden tavoittelua luomalla valheellisia turvallisuushkia, joden avulla he saavat säädettyä lakeja, joilla ihmisten vapautta vähennetään muka turvallisuuden parantamiseksi.

Joissakin osissa maapalloa myös sana "vapaus" on edelleen muodissa. Eikö vapaus ole yleisin peruste sille, että Geoge W. Bush rajoittaa ihmisten kansalaisoikeuksia ja vapautta? Vapaus, vapaus, vapaus (tietenkin englanniksi), kuuluu hänen huuliltaan, kun hän määrää ohjukset ilmaan, sotilaat veritekoihin ja pidätetyt määräämättömäksi ajaksi Guantanamoon.  

Eli jotta voisin turvata vapautesi, vien vapautesi.

Suomessa käsitetteellä "vapaus" ei ole enää pitkiin aikoihin ollut mitään merkitystä. Kansalainen saa kulkea vapaana niin kauan kuin poliisi antaa hänen kulkea vapaana.

Smash Asem -mielenosoituksen yhteydessä kymmenet ihmiset, niin mielenosoittajat kuin sivullisetkin, menettivät vapautensa. Heidät pidätettiin "perusteltu syy epäillä" -perusteella.