433270.jpg

Yhdenmukaistaminen on pakkovaltaisen organisaation keino hallita massoja. Pukemalla ihmisiä samanlaisiin pukuihin järjestelmä tasapäistää yksilöt ja luo heistä luokkia, joille muodostuu keinotekoinen ryhmäidentiteetti. Näitä luokkia on helppo käyttää koneistoa palvelemaan.

Sotilasjärjestelmä on hyvä esimerkki yhdenmukaistamisesta puvun avulla. Kun opettaja A, työmies B, insinööri C ja maanviljelijä D vaihtavat siviilivaatteensa armeijan univormuun, tuloksena on sotilas X - persoonaton tottelija tai käskijä.

Se, kuinka suuri osa kansalaisista käyttää univormua, on eräänlainen maan militaarisuuden ja totalitaarisuuden mittari. Sosialististen diktatuurivaltioiden, kuten Neuvostoliiton, katukuvassa näkyi paljon koppalakkisia miliisejä ja muita virkapukuisia henkilöitä. Länsimaissa vain upseerien käyttämien leveiden sotilastyyppisten lierihattujen määrä sai Neuvostoliitossa suorastaan inflatoriset mittasuhteet. Hierarkian säilyttämiseksi ja hatunpitäjän vallan ja aseman osoittamiseksi hatun korkeutta ja lierin leveyttä jouduttiin kasvattamaan sen mukaan, mitä korkea-arvoisempi virkamies sitä kantoi. Puna-armeijan ylimmän kenraalikunnan jättimäisistä hatuista tulikin länsimaisten pilapiirrosten vakioaineistoa.

Pukemalla suuren joukon ihmisiä univormuihin ja jakamalla heille ansiomerkkejä diktatuurivaltio luo eräänlaisen virtuaalimaailman, jossa univormupukuiset kansalaiset kuvittelevat muodostavansa jonkinlaisen etuoikeutetun joukon, jonka etu on järjestelmän ja sitä kautta oman "erikoisasemansa" puolustaminen. Vaikka palkka olisi pieni, vähäarvoiset messinkihelyt ja näennäinen valta itseään alempia kohtaan vahvistavat tätä erikoisuuden tunnetta. Todelliset johdossa olevat vallanpitäjät saavat itse valita,
käyttävätkö he univormua vai siviiliasua - suuret univormupukuiset massat eivät.

Mikä on tilanne Suomessa ja muissa länsimaissa?  Ovatko ne vapaita maita vai univormupukuisten hallitsemia diktatuureja?

Univormupukuisten määrä on vaihdellut eri aikakausina ja ollut selvästi yhteydessä aikaan ja tilanteeseen. Aina kun valtakuntien johdossa on ollut  valloittajia ja sotaseikkailijoita, virkapukuisten sotilashenkilöiden määrä on lisääntynyt.

Hitlerin noustua valtaan Sakassa ilmestyivät koppalakit ja uudenlaiset univormut katukuvaan. Natsi-Saksassa oli käytössä laaja valikoima erilaisia univormuja, joilla eroteltiin ryhmiä toisistaan ja osoitettiin valta-asemia. Korpimustat SS-poliisien univormut olivat niistä pelottavimpia - ja niin oli tarkoituskin.

Kun sota syttyi, myös muut maat joutuivat militarismin otteeseen ja kansalaiset - eräissä maissa myös naiset - puettiin harmaisiin sotilaspukuihin. Sodan jälkeen seurasi vapaus - ja vapaus pukeutua siviiliasuihin. Ihmiset olivat väsyneitä kuriin ja totalitarismiin. Vapaus ja auktoriteettien inhoaminen olivat huipussaan 1960-luvulla. Tuon ajan pitkätukkaisia nuoria ei kiinnostanut pukeutua ahdistaviin univormuihin ja leikkauttaa hiuksiaan lyhyiksi. Lyhyt tukka symbolisoi vapauden puutetta - ja sopi vangeille ja sotilaille. Ajan henki oli tasa-arvoa suosiva ja antimilitaristinen.

Vuosituhannen vaihdetta kohti tultaessa asenteet alkoivat jälleen tiukentua. Miesten hiukset lyhenivät ja asenteet kovenivat. Maanpuolustus ja militarismi nousivat arvoonsa. Kaduille ja muille julkisille paikoille ilmestyi virkapukuisia vartijoita, jotka varustevöineen, kumipamppuineen ja radiopuhelimineen muistuttivat kommandojoukkojen sotilaita. Sotaisaa vaikutelmaa lisäävät siilitukka ja bodatut lihakset. Massiivisista reisien ja ylävartalon lihaksista johtuen monet vartijoista kävelevät jalat levällään ja kädet kaukana vartalosta roikkuen. Heidän ulkonäkönsä herättää pelkoa. Eikä kyse ole pelkästä ulkonäöstä. Monet vartijoista myös käyttäytyvät  uhkaavasti tai jopa väkivaltaisesti kun tilaisuus tulee. He raahaavat puolustuskyvyttömiä puliukkoja raaoin ottein metroasemilta ja muista julkisista tiloista. Pienikin vastaan pyristeleminen saa vartijan pampun heilumaan tai sähköpiiskan sähähtämään. Myymälävarkaiden tai ilman lippua metrolaiturilta tavattujen nuorten takaa-ajot ja jäljitykset muistuttavat joskus sotilasoperaatioita, joissa jahdataan kansainvälisiä terroristeja. Vartijat käyttävät suhteettomalta tuntuvaa valtaa ja voimakeinoja nuorisoporukoita, juoppoja ja muita marginaaliryhmiä kohtaan, koska se on ainoa suora valan ja väkivallan muoto, jota he ovat oikeutettuja käyttämään. Muuten nämä super-bodatut, super-varustellut, kiiltäväpamppuiset myymälä- ja metrokommandot joutuvat tyytymään vain pelkovaikutuksen aikaansaamiseen. Mahtaa olla turhauttavaa, kun todellinen valta on poliiseilla.

1960-luvulla myymäläetsivän hommia saattoi hoidella eläkkeellä oleva poliisi, joka pajatson pelaamisen tai tuttujen kanssa juttelemisen ohella tarkkaili, häviääkö kaupasta jotain. Hänen ei tarvinnut näyttää pelottavalta. Myymäläetsivät naamioituivat huomaamattomiksi ja tarkkailivat salaa. Jos joku jäi kiinni, asia pyrittiin hoitamaan hiljaisuudessa. Muutos on ollut suuri. Vartijoiden määrä on moninkertaistunut ja heidän toiminnastaan on tullut näkyvää. Myös poliisitoiminta on muuttunut.

Sata vuotta sitten tyypillisessä 10000 asukkaan maaseutupitäjässä oli nimismies ja hänen apunaan pari poliisia. Tavallinen keskivertokansalainen ei joutunut poliisin kanssa tekemisiin mikäli maksoi veronsa eikä rettelöinyt naapureiden kanssa. Poliisin saatua autot käyttöönsä kansalaisten mahdollisuus kohdata poliisi lisääntyi, mutta tuolloinkaan poliisit eivät yleensä lähteneet liikkeelle ilman syytä. Viimeinen poliisivapaa alue olivat Suomen sisävedet, joille poliisiveneet ilmestyivät vasta 1970-luvulla. Sitä ennen poliisit olivat olleet kiinnostuneita järvillä vain salametsästäjistä ja -kalastajista - ja heidät sai kiinni vaikka lainaveneellä.

1970-luvun jälkeen poliisi on hankkinut moottorikelkkoja ja nopeita vesiskoottereita. Poliisin keinojen ja suhteellisen lukumäärän lisäännyttyä poliisin valta on täydellisempää kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Poliisi tavoittaa kenet tahansa kansalaisen milloin tahansa ja missä tahansa. Kun lisäksi poliisin pakkokeinoihin oikeuttavien lakipykälien määrä on moninkertaistunut muutaman sukupolven aikana ja poliisin toimintavaltuudet ovat lisääntyneet, ei ole liioiteltua käyttää sanaa "poliisivaltio" puhuttaessa nykyisistä yhteiskunnista.

Eikä tämäkään vielä riitä!  Samaan aikaan kaiken edellä kerrotun kanssa poliisi on muuttanut tyyliään väkivaltaisemmaksi ja pelottavammaksi. 1950-luvun elokuvista tutut valkolakkiset "poliisisedät" näyttävät lähinnä jäätelökauppiailta nykyisten haalariasuisten poliisigorilloiden rinnalla. Ennen vanhaan poliisi piti virka-aseensa piilossa - mikäli edes kantoi sellaista. Nykyiset poliisigorillat kantavat pistooliaan näkyvästi pampun ja muiden pahoinpitelyvarusteiden rinnalla. Kun pelosta vapiseva poliisin pysäyttämä kansalainen tuijottaa mustasta nahkakotelosta esiin pilkottavaa kiiltävää pistoolia, viesti on selvä: Vain poliisijumalan sallimuksesta tällä kurjalla maan matosella on lupa elää - pieni kädenliike ja sormen koukistus päättävät ihmisen maallisen vaelluksen, jos poliisi niin päättää, eikä mikään maallinen tai taivaallinen tuomioistuinvoi enää kumota tuomioita. Siinä tilanteessa poliisi on maailmankaikkeuden herra.

Onko länsimaisen välillä eroja? Varmasti on, vaikka kehitys on ollut kaikkialla samansuuntainen. Pitkästä alamaishistoriasta tai jostakin muusta syystä johtuen Suomi on keskimääräistä totalitaarisempi eurooppalainen maa. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin, niin eron huomaa selvästi.  Kun ruotsinlautta saapuu Tukholman satamaan, matkustajat voivat kävellä vapaasti maihin kohtaamatta ainuttakaan univormupukuista virkamiestä - tai yleensäkään ketään viranomaisia. Kun sama lautta saapuu Helsingin satamaan, matkailijoita vastassa on vihertävään univormuun pukeutunut rajavartiosotilas, joka tiukka ilme kasvoillaan ja pistooli vyöllään tarkkaillee matkailijoita. Hän on kuin elävä muistutus ajalta, jolloin Natsi-Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto olivat vielä voimissaan. Hänen lisäkseen matkailijoita tarkkailee joukko univormupukuisia tullimiehiä. Eivätkä autoilla maihin ajavat pääse sen helpommalla. Jo ensimmäisessä mutkassa nousee poliisin käsi pystyyn ja kuljettajaa puhallutetaan. Samaan aikaan tärkeän näköiset tullimiehet vahtivat autoja haukansilmillään ja tekevät pistokokeita niihin. Ihonväriltään vierasmaalaisen näköiset ihmiset ovat erikoistarkkailussa ja joutuvat monesti nöyryyttäviin kuulusteluihin - tai vähintään esittämään passinsa. Satamasta puuttuu vain kyltti: "Welcome to a police-state".

Poliisin läsnäolon huomaa Suomessa selvemmin kuin useimmissa muissa Euroopan maissa - varsinkin kun otetaan huomioon maiden asukasluvut. Poliisiautoja näyttää risteilevän kaupunkien kaduilla ja maanteillä enemmän kuin muualla. Poliisi on läsnä kaikkialla. Vertailukohtaa pitää hakea menneestä Itä-Saksasta.

Kansainväliset tapahtumat ovat suomalaisen poliisin riemujuhlaa. Suuren konferenssin tai tapahtuman aikana poliisi pääsee näyttämään myös maan rajojen ulkopuolelle, kuka maassa oikein hallitsee. Kun mistä tahansa maailmalta näytetään televisiossa urheilukilpailuja, niissä tuskin näkyy ainuttakaan poliisia edes vilahdukselta olipa laji mikä tahansa. Sen sijaan kun Suomessa järjestettiin urheilun maailmanmestaruuskilpailut, maratonjuoksijat saapuivat stadionille suorastaan poliisin muodostaman valtavan "kunniakujan" läpi niin että kenellekään TV-katsojalle ei jäänyt epäselväksi, millainen poliisivaltio Suomi on.

Kun Suomeen saapuu pakolaisia, heitä kohdellaan kuin rikollisia. Ensimmäinen yösija löytyy usein poliisin vankisellistä. Jopa Kosovosta sodan kauhuja paenneet lapsiperheet joutuivat ylimitoitettujen poliisitoimien kohteeksi. Pakolaiset kuljetettiin lentokentältä vastaanottokeskuksiin valtavien univormupukuisten aseistettujen poliisijoukkojen saattamina. Sadattuhannet kosovolaiset olivat joutuneet pakenemaan omasta maastaan sen vuoksi, että suomalaisten poliisien serbialaiset virkaveljet olivat tappaneet, kiduttaneet ja raiskanneet heitä. Suomalaisten poliisien käsiin joutuminen heti lentokentällä tuskin oli kovin rauhoittava kokemus pakolaislapsille, jotka vain vähän aikaisemmin olivat saaneet kestää saman ammattiryhmän tuottamia kauhukokemuksia omassa maassaan.
 
Mikään edellä esitetty ei tietenkään ole totta, jos suomalaisilta kysytään. Syy on sama, miksi 100% irakilaisista kannatti Saddam Husseinia tai 99% korealaisista kannattaa Kim Jong Illiä. Valtaosa ihmisistä on kykenemättömiä näkemään omaa vapauden puutettaan omassa maassaan, sillä järjestelmien luonteeseen kuuluu, että ne aivopesevät jäsenensä.